Yllättävä yksinäisyys

Viimeisimmästä kirjoituksesta on syntisen pitkä aika. Ideoita on tulvinut pilvin pimein, mutta muutto ja muutamat muut asiat ovat pidätelleet sekä vieneet kirjoittamishalun.

Tosiaan, muutin noin kuukausi sitten pois vanhasta kohti uutta. Muutin kaupunkiin vanhassa puutalossa olevaan yksiöön. Tunnen kaikki talon asukkaat erittäin hyvin - varsinkin pikkuserkkuni, hänen kihlattunsa ja kummipoikani. Talon asukit ovat ihania sekä avuliaita ihmisiä, en voi oikeastaan sanoa muuta.

Vaikka naapurit ovat tuttuja ja talon ilmapiiri on hyvä, havahduin edellisenä iltana erääseen omalta kohdaltani vakavaan, henkiselle hyvinvoinnilleni vaaralliseen ilmiöön. Pikkuserkkuni tuli lainaamaan oivariinia ja olin juuri keittänyt teetä. Istahdimme keittiönpöydän ääreen ja aloin puhua. Puhuin, puhuin, puhuin ja puhuin aivan käsittämättömän määrän asioita sekä kuulumisia. Pikkuserkkuni lähdettyä huomasin kuinka yksinäinen minusta on tullut.

En väitä ettenkö olisi saanut viettää aikaa rakkaiden kanssa. Muuttokuormia tehdessä olen aina käynyt tervehtimässä sukulaisia sekä ystäviäni kotikylällä. Melkein joka kerta kun käyn tupakalla pihalla tai parvekkeella, siellä on joku jonka kanssa turista niitä näitä. Muutamat illanistujaisetkin on pidetty. Olen viettänyt myös paljon aikaa samoilla kulmilla asuvan, hyvän ystävän kanssa - viime viikonloppukin tuli vietettyä liki kahdestaan.

Silti tunnen oloni yksinäiseksi. Tuntuu etten saa enää samanlaista kontaktia ihmisiin kuin ennen. Sulkeutunut tyttö on ilmestynyt useamman vuoden jälkeen takaisin. Kissa on minun kohdallani ihmisen paras ystävä, mutta ei eläintä voi verrata toiseen ihmiseen vaikka tämä olisi kuinka rakas. Useampi ilta sekä yö on kulunut netissä seikkailemiseen ja paikoillaan makaamiseen. Käyn kaupungilla, käyn ajelemassa ympäriinsä, katson elokuvan Netflixistä, kokkaan, istun pöydän ääressä ja juon teetä kynttilöiden valaisemassa huoneessa. Teen kaiken tämän yksin. Muutto ei sujunut niin kuin piti ja se itsessään kasvatti stressiä sekä ahdistusta entisestään. Tilanne on jo rauhoittumaan päin, mutten silti saa joitain ajatuksia suljettua mielestäni. Oudointa tässä on se, että teoriassa olen asunut jo miltei viisi vuotta yksin. Siitä huolimatta en ole koskaan tuntenut mitään tällaista sisälläni. Tuntuu tai sitten vain kuvittelen, ettei kukaan halua tulla kylään. Osasyynä saattaa olla se että huusholli on sekaisin muutosta sekä arkisesta elämästä. Toisaalta myös tiedän, että työnnän ihmisiä pois luotani tietoisesti. Se ei helpota tilannetta entisestään.

Yritän keksiä päiviin tekemistä jotta tyhjyyden tunne katoaisi. Epäonnistun kuitenkin erittäin usein tässä - herään kahdeltatoista tai myöhemmin, jumitan kotona, käyn kaupassa ja tulen kotiin. Sellaista normaalia rutiinia.

Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä yksinäisyys tuntuu. Se täytyy itse kokea. Tuntuu vain että kaikki ovat liian kiireisiä - vai onko se vain sitä että itselläni on liikaa vapaa-aikaa? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä kummin päin tilanteen käsittää. Tiedän mitä tällainen tekee ihmiselle ja se tässä pelottaakin. Hauskinta on ehkä se että pidän yksinään oleilusta. Tämä ei kuitenkaan ole sitä. Tällä kertaa olen oikeasti yksinäinen.