Yllättävä yksinäisyys

Viimeisimmästä kirjoituksesta on syntisen pitkä aika. Ideoita on tulvinut pilvin pimein, mutta muutto ja muutamat muut asiat ovat pidätelleet sekä vieneet kirjoittamishalun.

Tosiaan, muutin noin kuukausi sitten pois vanhasta kohti uutta. Muutin kaupunkiin vanhassa puutalossa olevaan yksiöön. Tunnen kaikki talon asukkaat erittäin hyvin - varsinkin pikkuserkkuni, hänen kihlattunsa ja kummipoikani. Talon asukit ovat ihania sekä avuliaita ihmisiä, en voi oikeastaan sanoa muuta.

Vaikka naapurit ovat tuttuja ja talon ilmapiiri on hyvä, havahduin edellisenä iltana erääseen omalta kohdaltani vakavaan, henkiselle hyvinvoinnilleni vaaralliseen ilmiöön. Pikkuserkkuni tuli lainaamaan oivariinia ja olin juuri keittänyt teetä. Istahdimme keittiönpöydän ääreen ja aloin puhua. Puhuin, puhuin, puhuin ja puhuin aivan käsittämättömän määrän asioita sekä kuulumisia. Pikkuserkkuni lähdettyä huomasin kuinka yksinäinen minusta on tullut.

En väitä ettenkö olisi saanut viettää aikaa rakkaiden kanssa. Muuttokuormia tehdessä olen aina käynyt tervehtimässä sukulaisia sekä ystäviäni kotikylällä. Melkein joka kerta kun käyn tupakalla pihalla tai parvekkeella, siellä on joku jonka kanssa turista niitä näitä. Muutamat illanistujaisetkin on pidetty. Olen viettänyt myös paljon aikaa samoilla kulmilla asuvan, hyvän ystävän kanssa - viime viikonloppukin tuli vietettyä liki kahdestaan.

Silti tunnen oloni yksinäiseksi. Tuntuu etten saa enää samanlaista kontaktia ihmisiin kuin ennen. Sulkeutunut tyttö on ilmestynyt useamman vuoden jälkeen takaisin. Kissa on minun kohdallani ihmisen paras ystävä, mutta ei eläintä voi verrata toiseen ihmiseen vaikka tämä olisi kuinka rakas. Useampi ilta sekä yö on kulunut netissä seikkailemiseen ja paikoillaan makaamiseen. Käyn kaupungilla, käyn ajelemassa ympäriinsä, katson elokuvan Netflixistä, kokkaan, istun pöydän ääressä ja juon teetä kynttilöiden valaisemassa huoneessa. Teen kaiken tämän yksin. Muutto ei sujunut niin kuin piti ja se itsessään kasvatti stressiä sekä ahdistusta entisestään. Tilanne on jo rauhoittumaan päin, mutten silti saa joitain ajatuksia suljettua mielestäni. Oudointa tässä on se, että teoriassa olen asunut jo miltei viisi vuotta yksin. Siitä huolimatta en ole koskaan tuntenut mitään tällaista sisälläni. Tuntuu tai sitten vain kuvittelen, ettei kukaan halua tulla kylään. Osasyynä saattaa olla se että huusholli on sekaisin muutosta sekä arkisesta elämästä. Toisaalta myös tiedän, että työnnän ihmisiä pois luotani tietoisesti. Se ei helpota tilannetta entisestään.

Yritän keksiä päiviin tekemistä jotta tyhjyyden tunne katoaisi. Epäonnistun kuitenkin erittäin usein tässä - herään kahdeltatoista tai myöhemmin, jumitan kotona, käyn kaupassa ja tulen kotiin. Sellaista normaalia rutiinia.

Ei sitä voi sanoin kuvailla miltä yksinäisyys tuntuu. Se täytyy itse kokea. Tuntuu vain että kaikki ovat liian kiireisiä - vai onko se vain sitä että itselläni on liikaa vapaa-aikaa? Loppujen lopuksi sillä ei ole väliä kummin päin tilanteen käsittää. Tiedän mitä tällainen tekee ihmiselle ja se tässä pelottaakin. Hauskinta on ehkä se että pidän yksinään oleilusta. Tämä ei kuitenkaan ole sitä. Tällä kertaa olen oikeasti yksinäinen.

Julkkisten oikeus koskemattomuuteen

Minun piti kirjoittaa tämä postaus jo viime kuisen Spektin keikan jälkeen (koska sen jälkeen tulin ajatelleeksi aihetta useamman päivän), mutta jostain syystä en saanut sitä aikaiseksi.

Suurimmalla osalla meistä on elämässään julkisuudesta tuttuja, enemmän tai vähemmän tunnettuja ihmisiä joita ihailemme tietyistä syistä. He ovat meille roolimalleja. Joskus kuitenkin ihailu muuttuu liian syväksi, tuoden mukanaan pelottavia ilmiöitä.

Jokaisella ihmisellä on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Ikävä kyllä tämä unohtuu tietynlaisilta ihmisiltä kun he kohtaavat idolinsa. Hetkeä on saatettu odottaa kuukausia, ehkä jopa vuosia, joten kunnioitus sekä käytöstavat saattavat unohtua - mutta mitä siitä? Eihän taputus takapuolelle, kova ja liki irtipäästämätön puristus kädestä/käsistä, vyötärön hivelöinti tai muu vastaava ole pahitteeksi?

Kyllä se on. Se on väkinäistä sekä epämukavaa toiselle osapuolelle joka ei ole antanut lupaa kyseiseen toimintaan. Vaikka hän hymyilisi (vaivalloisesti) ja naurahtaisi hieman, se ei tarkoita sitä että asia olisi ok.

Muun muassa Misha Collins on pitänyt tästä puheen jos toisenkin Comic Conissa tai samantapaisissa tilaisuuksissa. Hän on kertonut omakohtaisia kokemuksia kosketteluista epäsoveliaisiin paikkoihin sekä liian päälle käyvästä käyttäytymisestä. Tarinat saavat ihon kananlihalle kun miettii, miltä tuntuisi jos ne olisivat tapahtuneet omalle kohdalle, itselleen.

Fyysisen kontaktin ottaminen ei toki ole kiellettyä. Itsekin olen tehnyt niin, tosin vasta saatuani toisen osapuolen hyväksynnän siihen. Esimerkiksi Spektin sekä Elastisen kohdalla kuvaa ottaessa molemmat miehet tekivät aloitteen käden laittamisesta vyötärölle. Kun he olivat tehneet niin, koin että minulla on lupa tehdä samoin heille. Moffatin kohdalla seisoimme lähekkäin, muttei kumpikaan ottanut lähempää kontaktia toisiinsa. Se oli merkki siitä, että tämä asetelma on juuri sopiva.

Ihailemiensa ihmisten kohtaaminen on aina vaikuttava sekä positiivinen kokemus. Tahdon sekä toivon, että ihailijat luovat saman tunteen myös vastapuolelle. Ei raapimalla käsiä melkein verille, ei puristelemalla takapuolesta, ei koskettelemalla kasvoihin - vaan keskustelemalla jos on aikaa, heittämällä yläfemman, kättelemällä sekä halaamalla jos saa myöntävän vastauksen. Siinä on hyvän kohtaamisen resepti.

Jokaisella on oikeus päättää elämästään

Otsikko jättää auki kysymyksiä. Puhunko itsemurhasta puolustustellen? Mitä ajan takaa? Miksi tähän aikaan yöstä tällainen aihe?

En kirjoita yllä mainitusta aiheesta, vaikka senkin aika tulee joskus koittamaan. Pohdiskelun kohteena on ei tällä hetkellä niin ajankohtainen mutta silti eriäviä mielipiteitä herättävä eutanasia.

Eutanasia, armomurha/kuolema, on ihmisen tarkoituksellinen/tiedostettu kuoleman salliminen hänen omasta, vapaaehtoisesta tahdostaan. Sen tavoitteena on päästää sairas ihminen ikuiselle matkalleen, kun itse sairauden hoitokeinot ovat hyödyttömiä (tai niitä ei ole) ja tuska sekä kivut hallitsemattomia. Eutanasia sisältää useita käsitteitä, mutta tämä on sen perimmäisin tarkoitus - antaa ihmiselle hyvä kuolema ilman loppusuoralla olevan elämän pitkittämistä lääketieteellisin metodein. 

Eutanasiaa on kahdenlaista: aktiivista ja passiivista. Suomessa vain passiivinen on sallittua - hoidot voidaan keskeyttää tai niitä ei välttämättä edes aloiteta potilaan pyynnöstä, jos hoitokeinot eivät pysty parantamaan sairautta (esimerkiksi aggressiivista, laajalle alueelle etäpesäkkeitä levittänyttä syöpää.)

Aktiivinen eutanasia on laitonta Suomessa. Siitä voi saada enintään kahdeksan vuoden vankeustuomion. Toisen pyynnöstä suoritettu surma on rangaistava teko, mutta toisen henkilön itsemurhassa avustaminen ei ole lain nojalla rangaistavaa. Huomaatteko tämän ristiriidan? 

Vaikka potilaiden saattohoitoa säätelee lääkintöhallituksen kirje 80-luvulta (sen mukaan potilaan tulisi saada itseään sekä hänen ihmisarvoaan kunnioittavaa hoitoa loppuun asti, vaikkei ennustetta voisikaan parantaa entisestään), ei tähän siltikään sisälly heti tapahtuvaa armoa. Vaikka passiivinen eutanasia toteutuisikin, joutuu potilas silti elämään joissakin tapauksissa jopa viikkoja valtavien kipulääkeannosten turruttamana. Mikä pahinta - kivut eivät siitä huolimattakaan aina helpotu. Jos kuitenkin helpottuvat, lopputulos on usein se että potilas elää tajuttomuuden ja sen hetken rajamailla houraillen. Olen itse nähnyt sen, ja voin vannoa että se oli sydäntä raastava näky. 

Keskustelu aktiivisen eutanasian laillistamisesta on ollut enemmän tai vähemmän ajankohtaisena aiheena jo useamman vuoden - niin Suomessa kuin muutamassa muussa Euroopan maassa. Kansalaisaloitteesta sekä -liikkeestä huolimatta tätä ei ole vieläkään mahdollistettu maassamme. Ei, vaikka kyselyjen mukaan vuosi vuodelta yhä useampi suomalainen kannattaisi sitä. 

Eutanasian täydellisen toimeenpanon vastustajien keskuudessa suurimmat syyt ovat uskonnollisia ("Älä tapa") tai eettisiä. 

Eettisiin syihin vedotaan niissä tapauksissa joissa potilas on tiedottomassa tilassa, eikä hänen kantaansa tai suostumustaan asiaan saada selville. Lisäksi pelätään eräänlaista massatuhoa. Jos eutanasia saisi täydet vapaudet toteuttamiselleen, voitaisiin sitä alkaa käyttää ajan kuluessa entistä herkemmin sairaisiin ihmisiin heidän omasta tahdosta piittaamatta (näissä tapauksissa esimerkiksi leikkaamaan terveydenhuollon kuluja.)

Toisaalta myös eettiseen puoleen tukeutuu armokuoleman  kannattajat: ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja siitä, milloin fyysiset sekä niitä seuraavat psyykkiset kivut kohoavat moninkertaisesti kehon/mielen sietokyvyn ylitse. Ihmisellä on oikeus päättää omasta kehostaan ja siitä, milloin liika on liikaa. 

Loppujen lopuksi mietittäväksi jää, kumpi on oikeasti eettisempää: ihminen vangittuna omaan kehoonsa odottamaan milloin se antaa periksi vai se, että hän saa kaipaamansa rauhan omasta tahdostaan. Vaikka lääketiede on kehittynyttä ja se pelastaa ihmisiä joka hetki, tulee eteemme ihmiskohtaloita joiden kohdalla meidän on pysähdyttävä leikkimästä Jumalaa - jokainen meistä tietää, mikä on itsellemme parasta. 

"Lapsistain rakkain tää näyttämö on..

... mis' kuutamo kujillaan kulkee."

Näin alkaa Nightwishin Imaginaerum -levyn ensimmäinen kappale. Tuohon yhteen lauseeseen on luotu moniulotteisia merkityksiä jotka johdattavat tämän postauksen sisimpään.

Teatteri ja näytteleminen ovat kuuluneet ihmislajin viihdykkeeksi sekä tavaksi opettaa jo vuosisatojen ajan. Ne ovat kertoneet vihasta, rakkaudesta, luottamuksesta, surusta, kaikesta mitä ihminen voi vain tuntea. Kauniita sanoja, vakuuttavia monologeja sekä yllättäviä juonenkäänteitä.

Teatterissa on kyse hetkessä elämisestä sekä kaikkensa antamisesta samalla sekunnilla. Vaikka kohtaukset käydään harjoituksissa läpi ilme ilmeeltä ja liike liikkeeltä, pikkutarkasti ja kerta toisensa jälkeen, ei sitä voi verrata valkokankailla nähtäviin tuotoksiin. Vaikka molemmilla on samanlaiset lähtökohdat, elokuva pysyy elokuvana - se ei siitä muutu. Kun kohtaus on lyöty kerralla purkkiin, se pysyy sellaisenaan aina. Vaikka teatterinäyttelijä olisi harjoitellut ahkerasti ja sisäistänyt hahmonsa omaan olemukseensa, koskaan ei voi tietää mitä seuraavassa näytöksessä tapahtuu. Se on hetkessä elämisen siunaus sekä kirous samaan aikaan.

Teatteri on tapa ilmaista itseään ilman rajoja. Se kehittää ihmisenä ja täyttää jokaisen tarvitseman kasvuvaran aikanaan. Se opettaa toimimaan erilaisten ihmisten kanssa rooleineen ja omine persoonineen vaihtuvissa tilanteissa. Se antaa itseluottamusta ja uskoa omaan osaamiseen.

Vaikka tunteet kuumenevat joskus kireän aikataulun ja stressin vuoksi, tuntuu ettei edes jesari tai nippusiteet pysty pelastamaan lavasteita, kun keittiön kahvinkeitin huutaa kuolemaa peräkkäisten pannullisten jälkeen, voi 10 vuotta teatteria harrastaneena todeta: se on kuin toinen koti. Lämminhenkinen, hyväksyvä, täynnä rakkautta.

Minunkin pitäisi saada pitää hauskaa muiden lailla

Tänään on vuorossa pitkästä aikaa tyttöjen ilta saunan kera. Suunnitteilla on myös tenuttaa hieman siinä samassa. Mihin loppuilta viekään - lähipubiin tai kaupungin yökerhoon - minua ahdistaa hieman. Siitä syystä haluan kirjoittaa inhottavasta baarikulttuurista mikä kukoistaa täällä sekä muualla.

Isokokoisena naisena ulos lähtiessä iskee paniikki (ainakin tällaiselle erittäin epävarmalle yksilölle, jonka itseluottamus on pakkasen puolella.) Vaikka olen usein tahtonut pukeutua yhtä kauniisti kuin ystäväni, look on jokaisella kerralla sama: ylipainoinen yh-äiti joka on tullut viihteelle suoraan PartyLite kutsuilta. Ei kuulosta imartelevalta tai mukavalta, vai mitä? En kuitenkaan löydä koskaan itselleni sopivia vaatteita joilla riekkua lauantaina pikkutunneille asti.

Etkoilla ollessani en tunne kuuluvani laisinkaan joukkoon. Useimmiten muut puhuvat ja nauravat, mutta alun jälkeen istun hiljaa paikoillani ja toivon ettei kukaan näkisi minua. Kuulostaa pikkumaiselta sekä tyhmältä kun ympärillä on tuttua porukkaa, mutta sitä se ei oikeasti ole. Miettiessäni hetken en tunne tyttöjen lisäksi ketään kunnolla. Täällä ihmisillä on oudonlainen asennoituminen isompia tyttöjä kohtaan - ketään ei kiinnosta tutustua tällaiseen, ei edes ystävä mielessä. Luulin tämän olevan vain omaa ennakkoluuloisuuttani, mutta vierailtuani kahdestaan ystäväni kanssa toisessa kylässä asuvan ystävämme luona, huomasin että puhuin täkäläisten miesten kanssa yhteensä enemmän, mitä olen puhunut kotopuolessa näiden kolmen vuoden aikana.

Takaisin aiheeseen. Olen jo useamman kerran kiinnittänyt huomiota baareissa sekä yökerhoissa siihen, kuinka minuun asennoidutaan eri tilanteissa. Esimerkiksi yrittäessäni kertoa biisitoivetta DJ esittää ettei huomaisi, tai vastaus on aina sama: "Sori, meillä ei oo sitä saatavana." Kuitenkin puolen tunnin sisään pärähtää soimaan juuri toivomani kappale, jonka perään muutama kauniimpi ja huomattavasti laihempi tyttö ovat kysyneet. Olen ilmeisesti liian ruma pyytääkseni yhtä kappaletta. Tämä toistui myös abicocktail tilaisuudessa: tiskijukka ei ollut huomaavinaankaan, mutta suorastaan palvoi maata kahden muun tytön jalkojen alla - nyökytteli, hymyili, flirttaili ja nauroi näiden kanssa. Peräännyin hieman ja menin puhumaan ystävilleni. He ryntäsivät sillä sekunnilla miehen luokse ja oikea biisi tuli yhden kappaleen jälkeen. Näin se homma toimii.

Tuntuu myös ahdistavalta tanssia julkisella paikalla, vaikka alkoholia olisikin veressä. Pystyn tuntemaan selässäni ne tuomitsevat katseet joita saan osakseni. Huomaan sivusilmällä kuinka läheisessä pöydässä istuskeleva tyttöporukka nauraa minulle. Tai kun jotkut miehet luulevat minun olevan ikuinen pubin seinäruusu joka antaa jokaiselle epätoivoisena, vaikka en todellakaan lähetä sellaista signaalia itsestäni. Tai jos yksi tai useampi uusi tuttavuus tulee porukkaamme, ignooraavat he minut miltei kokonaan - elleivät he tarvitse ulkona tulta sytyttääkseen tupakkansa.

On inhottavaa lähteä ulos porukassa kun tietää sen olevan jokaisena kertana tällaista. Olisi mukavaa viettää yksikin ilta niin, ettei saisi osakseen negatiivista huomiota joka syö sisältä entistä enemmän. Älä ole se kaveriporukkasi mulkku joka tuomitsee ja nauraa ihmisille. Ole se joka luo ympärilleen hyvää fiilistä, tartuttaen sen muihinkin. Näin taataan että jokaisella meistä on hauskaa.

Lastenkodit ja hoitajien epäilyttävät toimintatavat

Aihe koskettaa minua itseäni todella läheltä, vaikka henkilökohtaisia kokemuksia ei ole. Kaikki tekstissä käsiteltävät kokemukset ovat tulleet lähipiiristäni. En kuitenkaan paljasta hänen henkilöllisyyttään, ettei hänelle koituisi tästä sen enempää harmia. Jonkun on kuitenkin nostettava kissa pöydälle, ja se olen minä.

Siitä asti kun sosiaalihuolto on ollut tekemisissä lähipiiriini kuuluvien ihmisten kanssa, olen huomannut että ainakin tässä kaupungissa asiat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. Sosiaalityöntekijät luottavat kuulopuheisiin ennemmin, kuin totuuden kertojiin. Myös eräänlaista vainoamista sekä piikittelyä on ollut ilmassa. Myös "uhkailua" ja maineen tahrimista on katsottu kahden osapuolen välissä läpi sormien toisen puoliskon eduksi (joka tätä eräänlaista sabotaasia harrasti.)

Se siitä yleisestä mittakaavasta. Palataan pienempiin ympyröihin. Yleensä syyt pistetään "ongelmanuorien" niskoihin, mutta kaikki ei ole aina niin kuin ohjaajat väittävät. Kun kuulin näistä sisäpiirin asioista jotka vain laitosnuoret tietävät, järkytyin. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä tapaus: nuori oli tullut takaisin lastenkotiin viikkolomalta. Nuori tupakoi säännöllisesti ja joi silloin tällöin - kohtuuden rajoissaa, mikä kuuluu nuoruuteen. Palattuaan hänet vietiin suoraan suihkutiloihin tavaroineen. Siinä tilanteessa kyseinen nuori joutui riisuutua kokonaan ohjaajiensa edessä sillä aikaa, kun nämä kävivät läpi henkilökohtaisia tavaroita. Omasta mielestä tämä kohtelu on epäinhimillistä. Totta kai tuota perustellaan sillä, että nuori toisi tullessaan kiellettyjä aineita/tavaoita jonka vuoksi useimmat ratsataan. Mutta miksi nuori joutuu olemaan alasti aikuisten keskellä? Eikö se ole nöyryyttävää? Kaiken lisäksi tuntemani henkilö ei ikimaailmassa tekisi niin. Kuvottavaa ja alentavaa käytöstä aikuisilta ihmisiltä, vaikka kyseessä olisikin "oman työnsä tekeminen."

Eikä tässä vielä kaikki. Kyseinen nuori pääsi "poikkeuksellisen" pitkille kotilomille työssäoppimisen varjossa. On aivan ymmärrettävää että lastenkodissa pitäisi viettää muutama yö silloin tällöin senkin aikana. Ymmärrys kuitenkin loppui ihmeelliseen syyhyn, miksei henkilö voinut olla hieman vapaammin lomilla: laitos ei saisi rahaa, ellei nuori olisi useampaa yötä siellä muutaman viikon sisään. Mielessäni heräsi eräs kysymys: mihin laitos tavitsee tietylle nuorelle suunnattua rahaa, kun nuori ei itse ole paikalla kuluttamassa annettuja tukia?

Lisäksi ohjaajat provosoivat nuoria teoillaan ja sanoillaan, jotta näiden pinna katkeaisi. Siitä seuraa useimmiten loppupäivä huoneessa oloa, josta saa juuri ja juuri poistua käymään vessassa. Jos ohjaajalla on huono päivä, hän purkaa sen nuoriin olemalla töykeä sekä ilkeä. Hoitajat rikkovat itse laitoksen sääntöjä mm. kiroilemalla ja huutamalla turhaan, mitättömistä asioista. Kyseisessä ympäristössä kuri on välttämätöntä jotta villeimmät sekä aggressiivisimmat nuoret saataisiin aisoihin. Läheiseni kuvailemat hetket ovat kuitenkin olleet aivan toisesta ääripäästä.

Laitoksen arkipäivään kuuluu myös lupauksien rikkominen. Henkilölle oltiin luvattu ulkoilulupa aamupäivällä, mutta iltapäivällä kysyessään hän sai tyrmäävän vastauksen. Hänelle ei oltu kuulemma luvattu yhtään mitään, vaikka muutkin nuoret olivat kuulleet aivan selkeästi aikaisemmin, miten asian laita oli.

Suihkutilannetta raivostuttavampi oli käsiksi käyminen tuntemaani henkilöön. Hän oli vastannut hieman poikkipuoleisesti ohjaajalleen, joka oli menettänyt silmien räpäyksessä hermonsa. Hoitaja otti henkilöä kaulasta kiinni ja alkoi kuristaa nuorta. Tilanne ei kestänyt kauaa, mutta se oli siitä huolimatta lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Tiedän että hoitajat voivat tarvittaessa käyttää voimakeinoja saadakseen nuoren rauhoittumaan, mutta tässä tilanteessa nuori oli täysin rauhallinen eikä toiminut äkkinäisesti. Tämän kuultuani yritin rohkaista häntä tekemään rikosilmoituksen. Vaustaus oli, että hän ei halua - ei virkavalta kuitenkaan uskoisi.

Seuraavan kerran kun kohtaat laitoksessa olevan tai olleen nuoren joka kertoo huonosta kohtelusta, älä epäile tai kyseenalaista. Vaikka nämä asiat ovat tapahtuneet pidemmän ajan kuluessa ja eri kodeissa, ne ovat silti kuvottavia tekoja. Asioihin pitäisi saada muutos mahdollisimman pian.

Asiat joita laitosnuoret kaipaavat ovat rakkaus, välittäminen, ymmärrys sekä tuki. Ei heidän nolaaminen, alistaminen tai pahoinpitely.

Päivän ajatus

"Do you know what is bittersweet? The moment when you realize you have everything you need to express yourself and make the change but you just don't know how. You don't have any idea how to put the pieces together and create something beautiful. You have the fire within your soul. It craves for confession but you can't help it. It'll burn you in the end and at that point you wish it all was totally worth of it."

-Veera Maria Nikula