"Lapsistain rakkain tää näyttämö on..

... mis' kuutamo kujillaan kulkee."

Näin alkaa Nightwishin Imaginaerum -levyn ensimmäinen kappale. Tuohon yhteen lauseeseen on luotu moniulotteisia merkityksiä jotka johdattavat tämän postauksen sisimpään.

Teatteri ja näytteleminen ovat kuuluneet ihmislajin viihdykkeeksi sekä tavaksi opettaa jo vuosisatojen ajan. Ne ovat kertoneet vihasta, rakkaudesta, luottamuksesta, surusta, kaikesta mitä ihminen voi vain tuntea. Kauniita sanoja, vakuuttavia monologeja sekä yllättäviä juonenkäänteitä.

Teatterissa on kyse hetkessä elämisestä sekä kaikkensa antamisesta samalla sekunnilla. Vaikka kohtaukset käydään harjoituksissa läpi ilme ilmeeltä ja liike liikkeeltä, pikkutarkasti ja kerta toisensa jälkeen, ei sitä voi verrata valkokankailla nähtäviin tuotoksiin. Vaikka molemmilla on samanlaiset lähtökohdat, elokuva pysyy elokuvana - se ei siitä muutu. Kun kohtaus on lyöty kerralla purkkiin, se pysyy sellaisenaan aina. Vaikka teatterinäyttelijä olisi harjoitellut ahkerasti ja sisäistänyt hahmonsa omaan olemukseensa, koskaan ei voi tietää mitä seuraavassa näytöksessä tapahtuu. Se on hetkessä elämisen siunaus sekä kirous samaan aikaan.

Teatteri on tapa ilmaista itseään ilman rajoja. Se kehittää ihmisenä ja täyttää jokaisen tarvitseman kasvuvaran aikanaan. Se opettaa toimimaan erilaisten ihmisten kanssa rooleineen ja omine persoonineen vaihtuvissa tilanteissa. Se antaa itseluottamusta ja uskoa omaan osaamiseen.

Vaikka tunteet kuumenevat joskus kireän aikataulun ja stressin vuoksi, tuntuu ettei edes jesari tai nippusiteet pysty pelastamaan lavasteita, kun keittiön kahvinkeitin huutaa kuolemaa peräkkäisten pannullisten jälkeen, voi 10 vuotta teatteria harrastaneena todeta: se on kuin toinen koti. Lämminhenkinen, hyväksyvä, täynnä rakkautta.

Minunkin pitäisi saada pitää hauskaa muiden lailla

Tänään on vuorossa pitkästä aikaa tyttöjen ilta saunan kera. Suunnitteilla on myös tenuttaa hieman siinä samassa. Mihin loppuilta viekään - lähipubiin tai kaupungin yökerhoon - minua ahdistaa hieman. Siitä syystä haluan kirjoittaa inhottavasta baarikulttuurista mikä kukoistaa täällä sekä muualla.

Isokokoisena naisena ulos lähtiessä iskee paniikki (ainakin tällaiselle erittäin epävarmalle yksilölle, jonka itseluottamus on pakkasen puolella.) Vaikka olen usein tahtonut pukeutua yhtä kauniisti kuin ystäväni, look on jokaisella kerralla sama: ylipainoinen yh-äiti joka on tullut viihteelle suoraan PartyLite kutsuilta. Ei kuulosta imartelevalta tai mukavalta, vai mitä? En kuitenkaan löydä koskaan itselleni sopivia vaatteita joilla riekkua lauantaina pikkutunneille asti.

Etkoilla ollessani en tunne kuuluvani laisinkaan joukkoon. Useimmiten muut puhuvat ja nauravat, mutta alun jälkeen istun hiljaa paikoillani ja toivon ettei kukaan näkisi minua. Kuulostaa pikkumaiselta sekä tyhmältä kun ympärillä on tuttua porukkaa, mutta sitä se ei oikeasti ole. Miettiessäni hetken en tunne tyttöjen lisäksi ketään kunnolla. Täällä ihmisillä on oudonlainen asennoituminen isompia tyttöjä kohtaan - ketään ei kiinnosta tutustua tällaiseen, ei edes ystävä mielessä. Luulin tämän olevan vain omaa ennakkoluuloisuuttani, mutta vierailtuani kahdestaan ystäväni kanssa toisessa kylässä asuvan ystävämme luona, huomasin että puhuin täkäläisten miesten kanssa yhteensä enemmän, mitä olen puhunut kotopuolessa näiden kolmen vuoden aikana.

Takaisin aiheeseen. Olen jo useamman kerran kiinnittänyt huomiota baareissa sekä yökerhoissa siihen, kuinka minuun asennoidutaan eri tilanteissa. Esimerkiksi yrittäessäni kertoa biisitoivetta DJ esittää ettei huomaisi, tai vastaus on aina sama: "Sori, meillä ei oo sitä saatavana." Kuitenkin puolen tunnin sisään pärähtää soimaan juuri toivomani kappale, jonka perään muutama kauniimpi ja huomattavasti laihempi tyttö ovat kysyneet. Olen ilmeisesti liian ruma pyytääkseni yhtä kappaletta. Tämä toistui myös abicocktail tilaisuudessa: tiskijukka ei ollut huomaavinaankaan, mutta suorastaan palvoi maata kahden muun tytön jalkojen alla - nyökytteli, hymyili, flirttaili ja nauroi näiden kanssa. Peräännyin hieman ja menin puhumaan ystävilleni. He ryntäsivät sillä sekunnilla miehen luokse ja oikea biisi tuli yhden kappaleen jälkeen. Näin se homma toimii.

Tuntuu myös ahdistavalta tanssia julkisella paikalla, vaikka alkoholia olisikin veressä. Pystyn tuntemaan selässäni ne tuomitsevat katseet joita saan osakseni. Huomaan sivusilmällä kuinka läheisessä pöydässä istuskeleva tyttöporukka nauraa minulle. Tai kun jotkut miehet luulevat minun olevan ikuinen pubin seinäruusu joka antaa jokaiselle epätoivoisena, vaikka en todellakaan lähetä sellaista signaalia itsestäni. Tai jos yksi tai useampi uusi tuttavuus tulee porukkaamme, ignooraavat he minut miltei kokonaan - elleivät he tarvitse ulkona tulta sytyttääkseen tupakkansa.

On inhottavaa lähteä ulos porukassa kun tietää sen olevan jokaisena kertana tällaista. Olisi mukavaa viettää yksikin ilta niin, ettei saisi osakseen negatiivista huomiota joka syö sisältä entistä enemmän. Älä ole se kaveriporukkasi mulkku joka tuomitsee ja nauraa ihmisille. Ole se joka luo ympärilleen hyvää fiilistä, tartuttaen sen muihinkin. Näin taataan että jokaisella meistä on hauskaa.

Lastenkodit ja hoitajien epäilyttävät toimintatavat

Aihe koskettaa minua itseäni todella läheltä, vaikka henkilökohtaisia kokemuksia ei ole. Kaikki tekstissä käsiteltävät kokemukset ovat tulleet lähipiiristäni. En kuitenkaan paljasta hänen henkilöllisyyttään, ettei hänelle koituisi tästä sen enempää harmia. Jonkun on kuitenkin nostettava kissa pöydälle, ja se olen minä.

Siitä asti kun sosiaalihuolto on ollut tekemisissä lähipiiriini kuuluvien ihmisten kanssa, olen huomannut että ainakin tässä kaupungissa asiat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. Sosiaalityöntekijät luottavat kuulopuheisiin ennemmin, kuin totuuden kertojiin. Myös eräänlaista vainoamista sekä piikittelyä on ollut ilmassa. Myös "uhkailua" ja maineen tahrimista on katsottu kahden osapuolen välissä läpi sormien toisen puoliskon eduksi (joka tätä eräänlaista sabotaasia harrasti.)

Se siitä yleisestä mittakaavasta. Palataan pienempiin ympyröihin. Yleensä syyt pistetään "ongelmanuorien" niskoihin, mutta kaikki ei ole aina niin kuin ohjaajat väittävät. Kun kuulin näistä sisäpiirin asioista jotka vain laitosnuoret tietävät, järkytyin. Hyvänä esimerkkinä toimii tämä tapaus: nuori oli tullut takaisin lastenkotiin viikkolomalta. Nuori tupakoi säännöllisesti ja joi silloin tällöin - kohtuuden rajoissaa, mikä kuuluu nuoruuteen. Palattuaan hänet vietiin suoraan suihkutiloihin tavaroineen. Siinä tilanteessa kyseinen nuori joutui riisuutua kokonaan ohjaajiensa edessä sillä aikaa, kun nämä kävivät läpi henkilökohtaisia tavaroita. Omasta mielestä tämä kohtelu on epäinhimillistä. Totta kai tuota perustellaan sillä, että nuori toisi tullessaan kiellettyjä aineita/tavaoita jonka vuoksi useimmat ratsataan. Mutta miksi nuori joutuu olemaan alasti aikuisten keskellä? Eikö se ole nöyryyttävää? Kaiken lisäksi tuntemani henkilö ei ikimaailmassa tekisi niin. Kuvottavaa ja alentavaa käytöstä aikuisilta ihmisiltä, vaikka kyseessä olisikin "oman työnsä tekeminen."

Eikä tässä vielä kaikki. Kyseinen nuori pääsi "poikkeuksellisen" pitkille kotilomille työssäoppimisen varjossa. On aivan ymmärrettävää että lastenkodissa pitäisi viettää muutama yö silloin tällöin senkin aikana. Ymmärrys kuitenkin loppui ihmeelliseen syyhyn, miksei henkilö voinut olla hieman vapaammin lomilla: laitos ei saisi rahaa, ellei nuori olisi useampaa yötä siellä muutaman viikon sisään. Mielessäni heräsi eräs kysymys: mihin laitos tavitsee tietylle nuorelle suunnattua rahaa, kun nuori ei itse ole paikalla kuluttamassa annettuja tukia?

Lisäksi ohjaajat provosoivat nuoria teoillaan ja sanoillaan, jotta näiden pinna katkeaisi. Siitä seuraa useimmiten loppupäivä huoneessa oloa, josta saa juuri ja juuri poistua käymään vessassa. Jos ohjaajalla on huono päivä, hän purkaa sen nuoriin olemalla töykeä sekä ilkeä. Hoitajat rikkovat itse laitoksen sääntöjä mm. kiroilemalla ja huutamalla turhaan, mitättömistä asioista. Kyseisessä ympäristössä kuri on välttämätöntä jotta villeimmät sekä aggressiivisimmat nuoret saataisiin aisoihin. Läheiseni kuvailemat hetket ovat kuitenkin olleet aivan toisesta ääripäästä.

Laitoksen arkipäivään kuuluu myös lupauksien rikkominen. Henkilölle oltiin luvattu ulkoilulupa aamupäivällä, mutta iltapäivällä kysyessään hän sai tyrmäävän vastauksen. Hänelle ei oltu kuulemma luvattu yhtään mitään, vaikka muutkin nuoret olivat kuulleet aivan selkeästi aikaisemmin, miten asian laita oli.

Suihkutilannetta raivostuttavampi oli käsiksi käyminen tuntemaani henkilöön. Hän oli vastannut hieman poikkipuoleisesti ohjaajalleen, joka oli menettänyt silmien räpäyksessä hermonsa. Hoitaja otti henkilöä kaulasta kiinni ja alkoi kuristaa nuorta. Tilanne ei kestänyt kauaa, mutta se oli siitä huolimatta lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Tiedän että hoitajat voivat tarvittaessa käyttää voimakeinoja saadakseen nuoren rauhoittumaan, mutta tässä tilanteessa nuori oli täysin rauhallinen eikä toiminut äkkinäisesti. Tämän kuultuani yritin rohkaista häntä tekemään rikosilmoituksen. Vaustaus oli, että hän ei halua - ei virkavalta kuitenkaan uskoisi.

Seuraavan kerran kun kohtaat laitoksessa olevan tai olleen nuoren joka kertoo huonosta kohtelusta, älä epäile tai kyseenalaista. Vaikka nämä asiat ovat tapahtuneet pidemmän ajan kuluessa ja eri kodeissa, ne ovat silti kuvottavia tekoja. Asioihin pitäisi saada muutos mahdollisimman pian.

Asiat joita laitosnuoret kaipaavat ovat rakkaus, välittäminen, ymmärrys sekä tuki. Ei heidän nolaaminen, alistaminen tai pahoinpitely.

Päivän ajatus

"Do you know what is bittersweet? The moment when you realize you have everything you need to express yourself and make the change but you just don't know how. You don't have any idea how to put the pieces together and create something beautiful. You have the fire within your soul. It craves for confession but you can't help it. It'll burn you in the end and at that point you wish it all was totally worth of it."

-Veera Maria Nikula 

Elämää aseksuaalin silmin

"Et oo vaa löytäny sitä oikeaa.", "En mäkään aikasemmin silleen mut sitte ku aloin ton kanssa nii tiesin, et se tulee tapahtumaan.", "Sellaista ei voi olla kaipaamatta tai sellaista ei voi kaivata, mitä ei ole koskaan kokenut.", "Entä jos et vaa oo valmis?", "Kyl se siitä ku löydät sen oikean."

Ei.

Seksuaalisuuden tullessa puheeksi useimmissa tapauksissa tuon kaltaiset lausahdukset täyttävät hämmentyneen ilmapiirin. Tuntuu oudolta kuinka joidenkin ihmisten päähän ei meinaa mahtua, että olemassa on ihmisiä joilla ei ole seksuaalista viettiä. Se on pienelle osalle meistä kuitenkin arkipäivää.

19-vuotias on nuori ihmisen mittapuulla. Sen vuoksi voisi olettaa, ettei itsensä löytämisessä ole tultu sen suurempiin tuloksiin. Vuosien pohtimisen, unettomien öiden sekä lukemattomien ahdistuskohtauksien jälkeen voi kuitenkin olla jo aika varma.

Millainen ihminen aseksuaali on? Aivan tarkkaa määritystä sille ei löydy, sillä jokainen yksilö on omanlaisensa omine "suuntautumisineen". Esimerkiksi joku saattaa tuntea vain vähän kiinnostusta seksiä/romantiikkaa kohtaan, toiset taas eivät lainkaan. Tahdon puhua aiheesta mahdollisimman avoimesti, kaunistelematta mitään.

Aseksuaaleja on monenlaisia: jotkut eivät tunne seksuaalisia haluja lainkaan, jotkut enemmän tai vain vähän, joku saattaa olla hellyyttä kaipaava romantikko, joku taas ei tunne yhtään mitään haluja. Joillakin libido (Freudin kehittämä käsitys sukuvietistä) voi olla erittäin voimakas vaikka se ei kohdistuisi tiettyyn henkilöön. Seksuaalista vetovoimaa saattaa myös esiintyä, toisin kuin lisääntymisen tarve. "It's complicated" on ainoa fraasi jota voisi pitää järkeen käypänä mottona tälle sekasorrolle.

Itse en ole kuitenkaan aromanttinen persoona. Romantikkona ja hellyyden kipeänä voin todeta tilanteen olevan kahta kauheampi. Halailussa, suutelemisessa tai kädestä pitämisessä ei ole mitään vikaa. Siitä fyysisemmäksi menevät asiat ovat asia erikseen. Edes niiden ajatteleminen saa voimaan pahoin. Tämä hankaloittaa omalla tavallaan mahdollisia parisuhteita - tiedät, että et voi antaa toiselle mitä tämä haluaa, ja lopputuloksena tunnet itsesi huonoksi ihmiseksi asian suhteen, mihin et pysty vaikuttamaan.

Joskus sitä kuulee myös, kuinka aseksuaalisuus on selibaatin tapainen, omavalintainen elämäntapa. Toisin kuin selibaatti, aseksuaalisuutta ei voi valita. Aivan samalla tavalla kuin yrittäisi saada homoseksuaalia muuttamaan itsensä heteroksi - ei tule onnistumaan.

Olkoon kyseessä häiriö taikka seksuaalinen suuntautuminen, olen sitä mieltä että kyseessä on luonnon oma tapa hillitä väestönkasvua, vaikka aseksuaalit voivat hankkia lapsia ja harrastaa seksiä. Aivan kuten muutkin.

Aseksuaalisuus ei ole epänormaalia tai tabu. Kaikki riippuu siitä, kuinka itse asennoidut.

Vähemmistöjen eriarvoisuudet

Olen viime päivinä törmännyt erittäin miellyttävään sekä sydäntä lämmittävään ilmiöön. UMK:n ja suomalaisten ahkeran äänestämisen myötä Pertti Kurikan Nimipäivät -niminen punkyhtye lähtee edustamaan meitä tämän vuoden Euroviisuihin. Miehillä on mukanaan positiivinen asenne sekä palava tahto osoittaa maailmalle, kuinka he menevät läpi vaikka harmaan kiven. He tahtovat levittää sanomaa siitä, kuinka jokainen meistä voi tehdä ilman rajoja sitä mitä rakastaa - välittämättä muiden mielipiteistä. PKN:än jäsenet osoittavat ettei vammaisuus ole este ja ettei heitä tai muita pidä/voi/saa tuomita sen vuoksi kanssaeläjiä, "normaaleja" ihmisiä alempaan kastiin. PKN ei ole ensimmäinen ja (toivottavasti) viimeinen vähemmistöön kuuluva edustaja - aikoinaan myös Jari Sillanpää osallistui laulukilpailuun.

Olen kohdannut muun muassa Iltalehden ja Ilta-Sanomien linkitetyissä uutisissa aivan ihaniin kommentteihin. Ihmiset ovat aidosti tämän nelihenkisen porukan tukijoukkona. Toki epäilijöitä ja vihaajiakin löytyy, mutta milloin muka suomalaiset ovat olleet tyytyväisiä mihinkään?

Kommenttien seasta löytyy kuitenkin myös yksi ikävempi ilmiö. Vaikka ihmiset kirjoittavatkin kauniisti ja ylistäen kehitysvammaisia ja heidän oikeuksisaan, samojen henkilöiden tekstit täyttyvät loppua kohden vihasta ja inhosta. Syynä ei ole suinkaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen jäsenten edustama vähemmistö, vaan seksuaalivähemmistöön kuuluvat ihmiset. "Onneksi mitkää hintit eivät lähteneet edustamaan meitä.", "Jos ne ja ne hintit olisivat menneet pomppimaan isolle lavalle niin olisin vieny ne saunan taakse." Nämä lauseet ovat loistavia yhteenvetoja ihmisten vihapuheista.

Järkytyin. Laskekaa minut vaikka mielensäpahoittajaksi. Niin minä kyllä itse asiassa teinkin - pahoitin mieleni. Onko tämän kolumnin tarkoitus jatkaa sitä taistelunsa loppuun saatettua homorummutusta? Ei. Tämän tekstin sisältö koskee otsikkonsa mukaan vähemmistöjen eriarvoisuuksia.

Mielestäni yllämainitsemieni kommenttien lukeminen oli samaan aikaan mielenkiintoista sekä järkyttävää. Millainen on sellaisen ihmisen maailmankuva, joka hurraa ja hyväksyy mutta samaan aikaan tuomitsee ja väheksyy? Miten niin ristiriitainen ajatustapa on voinut edes syntyä?

Mikä tekee kehitysvammaisista hyväksyttävämmän vähemmistön, kuin esimerkiksi homo- tai transseksuaaleista? Ei, en halveksu mitään tai ketään - haluan vain esittää tämän kysymyksen epäilijöille, epävarmoille yksilöillä. Tosiasia on se, että näiden esimerkki ihmisryhmien oikeuksien eteen ja toteutumiseksi tehdään paljon töitä. Varsinkin nyt, kun molemmat ovat ajankohtaisia juttuja. Vihdoinkin ihmisten silmät ovat auenneet. Joidenkin silmäluomet ovat kuitenkin ummessa rähmäisesti, toisten taas hieman raollaan.

Onko alkukantainen jäänne pelosta tuntemattomaa kohtaan johtanut siihen, miten jotkut ajattelevat: "Vammaisuus on näkyvää, se voi osua kenen tahansa kohdalle mutta se ei ole uhka." vs. "Homous on ihmisen seksuaalinen olemus ja sen ilmentyminen, se voi koskettaa ja tulla iholle. Se on uhka."

Puettuani tämän kaiken sanoiksi voin vain enää ihmetellä, kuinka tämä voi olla todellista. Meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme halveksumatta ketään. Meidän täytyy istahtaa hetkeksi alas ja miettiä, mikä on tällä hetkellä elävien sukupolvien tehtävä. Omasta mielestäni se on tasa-arvoisuuden toteuttaminen niin, että voimme jälkipolvien kasvaessa huomata tehneemme jotain oikein.

Yhteenveto: Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtye levittää sanomaa (heidän sekä toveriensa oikeuksista) jota pitäisi kuunnella inspiroituen siitä. Samaan aikaan kuitenkin osa tukijoukoista hyökkää ahdistelevin kommentein toista/toisia vähemmistöjä kohtaan. Siinä ei ole mitään järkeä, se on juuri sitä mitä kutsutaan tekopyhyydeksi. Me olemme kaikki yhdenvertaisia toistemme edessä. Ikään, fyysisiin/henkisiin ominaisuuksiin, rotuun, ihonväriin, tai mihinkään muuhun katsomatta. Tässä on kuitenkin pikkuriikkinen toivonkipinä: suvaitsevaisuus elää pintamme alla jossain muodossa. Sen on vain puhjettava täyteen kukkaansa.

Pertti Kurikka, Kari Aalto, Sami Helle ja Toni Välitalo eivät lähde valloittamaan Eurooppaa ja sitä kautta koko maailmaa säälin tai huomionhakuisuuden nimissä. He tekevät sen asenteella ja määrätietoisuudella.