... mis' kuutamo kujillaan kulkee."
Näin alkaa Nightwishin Imaginaerum -levyn ensimmäinen kappale. Tuohon yhteen lauseeseen on luotu moniulotteisia merkityksiä jotka johdattavat tämän postauksen sisimpään.
Teatteri ja näytteleminen ovat kuuluneet ihmislajin viihdykkeeksi sekä tavaksi opettaa jo vuosisatojen ajan. Ne ovat kertoneet vihasta, rakkaudesta, luottamuksesta, surusta, kaikesta mitä ihminen voi vain tuntea. Kauniita sanoja, vakuuttavia monologeja sekä yllättäviä juonenkäänteitä.
Teatterissa on kyse hetkessä elämisestä sekä kaikkensa antamisesta samalla sekunnilla. Vaikka kohtaukset käydään harjoituksissa läpi ilme ilmeeltä ja liike liikkeeltä, pikkutarkasti ja kerta toisensa jälkeen, ei sitä voi verrata valkokankailla nähtäviin tuotoksiin. Vaikka molemmilla on samanlaiset lähtökohdat, elokuva pysyy elokuvana - se ei siitä muutu. Kun kohtaus on lyöty kerralla purkkiin, se pysyy sellaisenaan aina. Vaikka teatterinäyttelijä olisi harjoitellut ahkerasti ja sisäistänyt hahmonsa omaan olemukseensa, koskaan ei voi tietää mitä seuraavassa näytöksessä tapahtuu. Se on hetkessä elämisen siunaus sekä kirous samaan aikaan.
Teatteri on tapa ilmaista itseään ilman rajoja. Se kehittää ihmisenä ja täyttää jokaisen tarvitseman kasvuvaran aikanaan. Se opettaa toimimaan erilaisten ihmisten kanssa rooleineen ja omine persoonineen vaihtuvissa tilanteissa. Se antaa itseluottamusta ja uskoa omaan osaamiseen.
Vaikka tunteet kuumenevat joskus kireän aikataulun ja stressin vuoksi, tuntuu ettei edes jesari tai nippusiteet pysty pelastamaan lavasteita, kun keittiön kahvinkeitin huutaa kuolemaa peräkkäisten pannullisten jälkeen, voi 10 vuotta teatteria harrastaneena todeta: se on kuin toinen koti. Lämminhenkinen, hyväksyvä, täynnä rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti